Undunlaatin lajiesittely

[ Koti ] [ Ylös ] [ Harlekiini peippo ] [ Kanarialinnun historia ja lajiesittely ] [ Kultatiikeripeippo ] [ Helmi-seeprapeippo ] [ Vahanokka - St Helen Waxbill ] [ Undulaatit ]


Home
Undulaatit
Kanariat
Kultatiikeripeippo
Helmiseeprapeippo
Vahanokka
Harlekiinipeippo

 Undulaatti, lajiesittely

by Eeku Strahl

Melopsittacus undulates

Engl.: Budgerigar

Saks.: Wellensittich

Ransk.: Perruche ondule

 

Nimi /Koko
 Betcherrygah on jonkun Australian alkuasukkaiden heimon linnulle antama nimi: Aboriginaalilla on lähes 50 eri kieltä. Tästä nimestä syntyy englantilainen väännös: Budgerigar. Nimi tarkoittaa: miellyttävä, ehkä se kuvaa vain linnun kauneutta, Toki sen nimestä on väitetty, että se tarkoittaa "hyvän makuinen".

Kuuluisa tieteilijä John Gould antoi linnulle nimen - Melopsittacus undulatus - Hyvin vapaasti suomennettuna se tarkoittaa Melodinen papukaija, jossa on aaltokuvio. Papukaija sana tulee arabian kielestä( Babagha) tai Länsi-Afrikan sanasta (Pampakei). Paljon tiedemiehet ovat riidelleet siitä, mihin ryhmään undulaatit oikein kuuluvat, mutta nykyisin ne kuuluvat ryhmään: Aidot papukaijat (Platycercini)
Undulaatti on papukaija - suvun siroin jäsen: Sen koko on noin 20-21cm, näyttelylinnut ovat suurempia, noin 24.5cm lähtien ja paino noin 30- 35gr.

Suosion syy
Undulaatit kuuluvat nykyisin domestifioituihin lemmikkilintuihin, se on kanarialintujen ohella kaikkialla maailmassa erittäin suosittu lemmikkilintu, joka on muuttunut kotieläimeksi.
Vaikka sitä on Euroopassa kasvatettu vasta noin 1850-luvulta lähtien, se on saavuttanut nopeasti suuren suosion. Kun tutkitaan tämän lemmikkilinnun suuren suosion syytä, voidaan heti todeta, että se on eurooppalaisiin lintuihin verrattuna poikkeavan värinen ja kesyyntyy nopeasti ja jopa oppii matkimaan ihmisten ääniä. Eli sanotaan, että se osaa puhua. Se todella oppii matkimaan lähes ymmärrettävästi noin 20 lyhyttä sanaa tai sanontaa. . Toki linnun muoto ja käytös on hyvin poikkeava verrattuna eurooppalaisiin lintuihin.

Alkuperä

Undulaatit ovat kotoisin Australian karusta sisämaasta ja se on näihin todella epäsuotuisiin olosuhteisiin sopeutunut vuosien saatossa erittäin hyvin.
Tutkimuksen mukaan undulaattilaji on erittäin vanha ja ne elivät Australiassa jo silloin, kun sisämaa oli veden peitossa. Vaikka se suorastaan välttää valtameren rannikkoseutuja, eikä esiinny ympäröivillä saarilla (paitsi yhdellä saarella) sen poikkeava suolansietokyky on varmasti jäännös vanhasta ajasta. Ilmasto-olosuhteet: kts.: Harlekiinisivu

Historia

Osan Austraalian mannermaasta löysi jo 1644 hollantilainen merimies niemeltä Tasman, joka jo vuotta aikaisemmin löysi nykyisen Tasmanian saaren. 1800 luvulla tulivat kuuluisat löytöretkeilijät kuten James Cook. Australian sisämaa tutkittiin kyllä vasta niin myöhään kun 18 luvun alussa. Undulaatista ensimmäiset kirjalliset aineistot löytyvät jo 1770 tiedemieheltä Sir Joseph Banks. Mutta jo niinkin varhain kun 1830 tulivat ensimmäiset undulaatit Eurooppaan. Vuona 1831 esiteltiin ensimmäinen preparoitu yksilö Linnean - Societyn museossa Lontoossa.

Elävien lintujen saanti Eurooppaan oli näinä aikoina erittäin vaikeaa, koska ei tiedetty minkälaisia elinehtoja lintu vaatii. Ei ole ihan selvää, oliko kuuluisa ornitologi John Gould todella ensimmäinen, joka toi elävät linnut Eurooppaan. Hän antoi muutamia lintuja lankomiehelleen, joka onnistui jo saamaan poikasia linnuista.
kuva: http://www.papageien.org/HJP/Misc/beitrag2_1000.html
John Gould itse kirjoitti, että hän on nähnyt muutamia undulaatteja Antwerpenin kauppiaiden varastossa. Antwerpen oli muuten silloin eksoottisien lintujen kaupan keskipiste. Heti kun Antwerpenin eläintarhassa oli undulaatteja nähtävissä, eli 10 vuotta sen jälkeen, kun Gould toi ensimmäiset linnut, alkoi tämä kuuluisa "ryntäys". Lintuja tuotiin Australiasta 100.000 kpl vuodessa. Voidaan vain kuvitella, minkälainen tappoisku se oli luonnonvaraiselle lintukannalle. Kun vielä tiedetään, että lintu ei ole mitenkään yleinen ja esiintyy vain karuissa sisämaissa, voidaan oikeastaan vain ihmetellä, kuinka tämmöinen ryntäys oikein käytännössä on tapahtunut. Jokainen merimies yritti tavallaan itse tuoda lintuja Eurooppaan lisätienestin toivossa. Onneksi Australian hallitus kielsi 1894 maastaviennin, muuten undulaatit olisivat kuolleet sukupuuttoon.
Kaikki nykyiset lemmikki-undulaatit ovat peräisin näistä linnuista näiltä vuosilta. Voidaan ajatella, että kun kerran niin paljon lintuja on tuotu, geenien monipuolisuus olisi taattu.
Tosiasia on, että vain muutamien lintujen osalta lisääntyminen onnistui ja koska kysyntä oli niin valtava, syntyi Etelä Ranskassa nopeasti kaksi isoa lintukasvattamoa. Vain nämä 2 firmaa tuottivat lähes 100.000 lintua vuodessa. Tämä massatuotantovaihe oli sitten lintujen geeni monipuolisuudessa oikea "pullonkaula". Tähän saakka olivat kaikki undulaatit vielä täysin luonnon väriset eli vihreät ,mutta tämä massatuotantovaihe tuotti myös 1875 ensimmäiset keltaiset undulaatit ja v.1878 tuli jo ensimmäinen sininen undulaatti. Nämä mutaatiot tapahtuivat Belgiassa. Seuraus hallitsemattomasta monistamisesta ja sisäsiitoksesta sai myös aikaan sen, että undulaattien koko pieneni
Vasta 1900 luvun alussa syntyivät ensimmäiset undulaatti-yhdistykset Euroopassa ja nyt kehitys jakautuu kahteen suuntaan. Kasvattajat yrittivät saada luonnollisen käyttäytymisen, alkuperäisen koon ja lisääntymiskyvyn palautumaan mutta toisaalta markkinat tarvitsivat lemmikkieläimiä, joissa tämäntyyppiset vaatimukset olivat toisarvoisia. Näin syntyivät kotilintukanta ja näyttelykanta, joiden erot ovat silmiinpistävät. Kun otetaan huomioon, että linnut näinä aikoina, eri maissa olivat tavallaan vielä eristäytyneitä, eli geenivaihtelua eri maiden välillä ei tapahtunut. 

Eroja syntyi jo eri maidenkin välillä. Englannissa olleet undulaatit olivat 1/3 osaa isompia kuin esimerkiksi Saksassa. Molemmat maailmansodat vaikuttivat lintujen geeni monipuolisuuteen, montaakaan yksilöä Europasta ei selvinnyt ensimmäisestä maailmansodasta. Tiedetään esimerkiksi, että toisen maailmansodan jälkeen Englannissa ei ollut  jäljellä montaakaan yksilöä. Hengissä ovat pysyneet vain ne yksilöt, joita pidettiin silloisten näkemyksien mukaan arvokkaina. Undulaattiyhdistykset tekivät kaikkialla ahkerasti työtä, että linnut säilyisivät jälkipolville vielä mahdollisimman alkuperäisinä. Tässä asiassa ei ole aivan onnistuttu, senhän myöntävät nykyisin tunnolliset kasvattajatkin, kun katsotaan muutamissa eläintarhoissa alkuperäistä undulaattikantaa. Ero nykyundulaatti-lemmikkikantaan on ilmeinen, alkuperäinen undulaatti on aika hurmaava elegantti lintu ja erittäin taitava lentäjä, joka kiitää lähes pääskysen tyyliin taivaalla.

On tapahtunut vielä muitakin asioita, jotka vaikuttivat undulaattien geneettiseen monipuolisuuteen.
Englannissa oli yksi Ken Farmers niminen kasvattaja, joka halusi undulaattien kaulatäplät ja koko maskin isommiksi. Hän muovaili ja selektiivisesti jalosti omia lintujaan siihen suuntaan. Siinä sivussa hän kiinnitti erityisesti huomiota lintujen päänmuotoon, eli mitä muhkeampi sitä parempi. Myös nokka oli alkuperäisissä linnuissa huomattavasti isompi. Ei kestänyt kauaakaan, kun hänen lintujen perimä oli kaikissa maansa undulaateissa. Nämä valioyksilöt vietiin lähes kaikkiin muihin Euroopan maihin.

 Mutta silloin tapahtui vielä toinenkin "hyvin salamyhkäinen" mutaatio. Syntyi yksilö, joka oli muodoltaan aivan eri näköinen, se muistutti enemmän tervapääskyn muotoa kuin undulaatin. Se sain nimen "Longflights". Tällä linnulla oli sitten kaikki höyhenet huomattavasti pitempiä kuin normaaleilla undulaateilla ja se oli myös huomattavasti pitempi ja hoikempi
Kun katsotaan meidän undulaattikantaa Suomessa, on valitettavasti huomattava, että longflightin geeniperimä on nähtävissä monissa yksilöissä. Ehkä se on varsinkin meille Skandinaviassa säilynyt suhteellisen selkeänä. Kun katsotaan esimerkiksi eläinkaupan undulaattivalikoimaa, voi jokainen ei-asiantuntijakin huomata, että linnuilla on usein erittäin pitkät, ohut ja kaarevat pyrstösulat ja linnut ovat muutenkin hyvin hoikkia ja malliltaan pitkiä. Ei sekään ole pahan näköistä, jos halutaan vain ns. pitolintuja, mutta kasvatuslintuna on muistettava, että perimään sisältyy myös muita huonoja ominaisuuksia.


Kuva; Minna Kukkamäki

 Myöhemmin ilmenee varsinkin näissä lintukannoissa pahoja höyhen-epämuodostumia. Sen nimi on "feather duster" tai vain Duster. Höyhenet kasvavat hallitsemattomasti mihin suuntaan tahansa ja linnut kuolevat siihen aina. Paha yhteensattuma on vielä, että parhaat näyttelylinnut syntyivät juuri semmoisesta poikueesta, missä on mukana myös dustereita. Kasvattajat vain jatkoivat tällä geenipohjalla ja jopa keksivät, että dustereita voidaan käyttää keinohedelmöitykseen ennen kuin ne kuolevat. Nykyisin tiedetään Australiassa tehdyn tutkimuksen mukaan, että kysymys on uudesta Longflightin jatko-mutaatiosta. Siellä on havaittu ylimääräinen kromosomi, joka on täysin letaali kromosoomi, eli lintu ei pysy hengissä.
Jos joku lukija on nyt sitä mieltä, että tämä kaikki koskee vain näyttelylintuja, eikä ollenkaan tavallisia lemmikkilintuja, joudun kyllä korjaamaan, että asia ei ole näin. Näyttelylinnut valikoidaan hyvin huolellisesti ja kaikki jäljelle jääneet  linnut ovat lemmikkiluokkaa. Suurin osa lintukaupoissa myytävistä linnuista ovat juuri näitä. Kasvattajat mielellään rengastavat omat lintunsa ja heiltä suoraan  on mahdollisuus saada korkealuokkaisia jalostuslintuja, joiden tausta tunnetaan jo useamman sukupolven ajalta. 
Valitettavan harvassa eläinkaupassa vain osataan lukea renkaita ja helposti sekoitetaan tuontilinnut ja kotimaan linnut keskenään. Kokemuksesta voin kertoa, että minun kasvattamia lintuja on myyty Ruotsin tuonteina, joka on hyvin valitettavaa vastuuntuntoista kasvattajaa kohtaan.

Undulaatin ääni

Undulaatin ääntely ei ole linnun vahvin puoli. Parvilintuna se pitää yllä jatkuvaa ääniyhteyttä toisiin. Monet ihmiset pitävät undulaattien ääntelyä hauskana, varsinkin, kun siihen voi yllättäen ilmaantua selkeitä sanoja kuten "hyvää päivää" tai "morjens" tai "mitä kuuluu", (jos lintu on siihen koulutettu). Linnun matkimiskyky on aivan erinomainen ja ehkä se oli alkuvuosina pääsyy linnun suureen suosioon. Mitä etua linnuille tuommoinen matkimiskyky tuo, sitä ei ole sen kummemmin tutkittu. Voidaan vain sanoa, että undulaatti ei pysty varsinaisiin laulusuorituksiin, niin kuin monille tuttu peippo

Undulaatin luonnon väri
Luonnossa lintu on pääväriltään vihreä, niskan seudulla oleva aaltokuviointi on musta ja siivessä olevat höyhenet ovat keskeltä mustat. Väritys on niin erinomainen , että se sulautuu australialaiseen eukalyptuspuun lehdistöön niin totaalisesti, että ihmiset eivät erota edes kokonaista parvea sieltä seasta.
Linnut suosivat vain määrättyjä eukalyptuspuulajikkeita nukkuma- tai lepopuiksi. Linnuilla on muuten vielä aivan ihmetystä herättävä kiintymys siihen puuhun, joka on lintujen terveyttä ajatellen lähes välttämätön. Kansainvälisissä lehdissä on ollut viime vuosien aikana paljon kirjoituksia, miten kaikilla tavoin eukalyptuspuun lehdet vaikuttavat lintuihin. Nykyisin lennätetään jopa pakastettuja lehtiä undulaatin kasvattajille, koska lintujen hedelmöityskyky ja terveys on paljon parempi, kun ne saavat eukalyptuspuun lehtiä syötäväkseen. On uskomatonta, että linnut syöksyvät suoraan eukalyptuspuun lehtien kimppuun, vaikka ovat eläneet jo 150 vuotta Euroopassa ilman noita lehtiä.

Värien muodostus
Vaikka luonnon värinen lintu näyttää meidän silmissä täysin vihreältä, lintu ei tuota minkäänlaista vihreää pigmenttiä. Muuten papukaijan höyhenien värintuotantomekanismi on aivan toisenlainen kuin esim. peippolinnuilla, jotka saavat pigmentit ruoan kautta. Papukaija tuottaa pigmentit itse omalla tavallaan.
Undulaatin kohdalla vihreä väri syntyy niin, että meidän silmiimme osuu keltaista ja sinistä valoa, jonka yhteisvaikutus on sitten vihreä. Lintu itse asiassa vain tuottaa keltaista pigmenttiä (lipokromi) höyhenen ulkokuoressa ja se heijastuu meidän silmiin keltaisena. Valkoinen valo heijastuu höyhenen ytimeen mustalla pigmentillä täytetyn solukon pinnalta ja muuttuu matkalla ilmakuplakerroksen läpi niin, että lyhytaaltoista sinistä valoa heijastuu vain ulospäin. Lintu itse ei tuota minkäänlaista sinistä pigmenttiä, sininen väri on vain heijastusmekanismi. Jos lintu ei tuota itse ulomman kerroksen keltaista pigmenttikerrosta, me näemme linnun sinisenä.
On tapahtunut mutaatio, missä geeni joka aktivoi keltaisen pigmentin muodostuksen on estetty tai pudonnut pois. Näin on syntynyt undulaatin toinen erittäin suosittu värimuunnos, sininen undulaatti. Tämä värien muodostus on otettava huomioon, kun halutaan kasvattaa lintuja On myös muistettava, jos yleinen muoti-ilmiö suosii vain esimerkiksi sinisiä lintuja, eikä luonnonvärisiä vihreitä, aika nopeasti koko lintukanta köyhtyy ja linnut menettävät kokonaan kykynsä muodostaa keltaista pigmenttiä. Onneksi luonnon laki on, että kyky muodostaa keltaista pigmenttiä on dominoiva suhteessa puuttuvaan kykyyn.

Undulaatin hankinta
Undulaatti on parvilintu. 
Pahinta mitä undulaatille voidaan tehdä, on pitää se yksinään häkissä.  
Lintu reagoi yksinäisyyteen apaattisuudella ja kun se ajan mittaan on muuttunut neuroottiseksi, lintu ruoskii itsensä nyppimällä itsensä lähes paljaaksi. Häiriökäyttäytymistä on äänekäs pörräily häkissä ja itsetuhoista törmäilyä häkin seiniin. Kun asia on mennyt näin pitkälle, ihminen ei voi enää tehdä yhtään mitään, myöskään partnerin hankinta ei auta enää asiaa. Ihminen voi jossain määrin muodostaa linnulle partnerin, niin että pahimmalta vältytään, mutta tämmöinen lintu ei kykene enää parisuhteeseen eikä saamaan poikasia.
Jos on tavoitteena saada linnut lisääntymään, on katsottava lintuja hyvin tarkasti. Nimittäin, jos linnuilla on jossain paljaita paikkoja, semmoisessa paikassa mihin lintu itse ulottuu, se on melko varmasti psyykkisesti sairas ja ns. höyhennyppijä. Nyppijä- lintu ei pääse koskaan huonosta tavastaan eroon ja suurella varmuudella nyppii myös omat poikasensa paljaiksi. Tämä taipumus on myös osittain perinnöllinen tai oikeastaan taipumus psyykkiseen heikkouteen on perinnöllinen

Värivalinta
Mikä tahansa väri on hyvä, mutta vihreät linnut ovat rotevampia ja kestävämpiä, muut värit ovat vähän pienempiä. Myös parisuhdeasia onnistuu vihreiden lintujen osalta paremmin, se johtuu siitä, että lintujen värit ovat partnerilinnuille myös viestejä. Hyvin poikkeavassa värissä tämä viestintäkieli ei enää suju sataprosenttisesti, varsinkin keltaisten ja valkoisten osalta. Linnut pystyvät näkemään UV-valot ja monta asiaa, mikä ei ole meille mahdollista . Nämä UV-valoa heijastavat alueet linnun otsassa, nokassa ja poskitäplissä on niille tärkeä viesti partnerinvalinnassa, mutta muutamissa värimuunnoksissa kuviot ovat menneet vähän sekaisin.

Kuva: http://www.vthrc.uq.edu.au/ecovis/CurrentRes.htm ja siellä sivu 8.